Klassinen puinen koronapeli herättää nostalgisia tunteita ja se olikin monelle tuttu 1950-luvulta alkaen. Herpaantumatonta jännitystä, voittoja ja tappioita synnyttävä peli, jonka lopputulosta oli vaikea ennakoida. Iän myötä pelaaminen väheni ja loppui vähitellen.

Seuraavan kerran kuulin koronasta aiempaa enemmän maaliskuun alussa. Se oli nimetty pahaksi virukseksi, joka tulisi kylvämään kuolemaa ja vakavia sairauksia maailman väestölle. Televisiosta näkyi kuvia Kiinasta, missä ihmiset kulkivat kasvosuojaimet yllään. Maamme hallitus antoi ohjeet ja rajoitukset kokoontumisille ja liikkumiselle. Minut on 75-vuotiaana yksinasujana luokitettu riskiryhmään, jota tulisi suojella erityisesti. Kun minulla vielä oli ollut keuhkoveritulppa, sairastan uniapneaa ja olin selättänyt melanooman, olisin varsinainen kohde tuolle koronavirukselle. Ihmiset pelästyivät ja hamstrasivat seuraavina päivinä vessapaperia kärrykaupalla. Minut ”suljettiin” omaan kerrostalokolmiooni. Onneksi ehdin hakea turvavarastooni viikon ruoka-annokset. Yksineläjälle se oli vielä mahdollista, mutta moni suurperhe joutui ratkaisemaan ruokailunsa ystävien tai yhteiskunnan apuun turvautuen. Minä suljin oveni tiiviisti. Olin karanteenissa.

Avopuolisoni asuu naapuritalossa, joten jonkinlainen henkireikä toiseen ihmiseen on olemassa puhelimen kautta. Niinpä puhelin on osoittautunut verrattomaksi välineeksi kommunikaatiossamme. Se on myös turva siihen, jos jotain toisillemme tapahtuisi. En pelkää itseni tai avopuolisoni osalta sairastumista, mutta lähinnä lasteni ja lastenlapsieni puolesta. Nuo kolme alle kouluikäistä pikkuihmistä ovat ihmeissään, koska eivät pääse leikkimään kavereittensa kanssa. Kotona olo turruttaa leikkihaluisia, mutta onneksi heidän omakotitalonsa mahdollistaa lähiulkoilun. Isovanhempana minulla on päivittäinen ikävä. Siihenkin WhatsApp-sovellus tuo apua. Pahinta on epätietoisuus, millainen tauti korona on. Osuuko se kaikille, osaako se valita uhrinsa, onko se lapsille lievempi, ikäisilleni ihmisille ankarampi. Ainakin kolme neljästä sairastuneista vanhuksista on poistunut joukostamme. Keski-ikä on ollut 81 vuotta. Tutkimukset selventävät tilannetta ja tuottavat uusinta tietoa tästä pelistä.

Onneksi meillä on tässä koronapelissä omat sääntömme. Hallituksemme antamat selkeät määräykset antavat ne rajat, missä liikumme ja mitkä toiminnot ovat suljettuina. Koulut, ravintolat, monet työpaikat ovat nyt kiinni. Olemme koronapelissä suojautuneet lähikosketuksilta, ilmassa tappavilta pisaroilta.

Kauppa-asiat olen ratkaissut noutopalveluna. Kerran viikossa teen netissä tilaukseni. Kauppias kantaa tavarat autooni. Kahden metrin suojaväli ilman hansikkaita kylläkin. Käsien pesun muistan ennen ja jälkeen kaupassa käynnin. Avopuolisoni on rohkeampi. Aamuvarhain hän käy lähimarketissa hansikkailla ja valmiilla ostoslistalla varustettuna.

Illalla teemme koiramme kanssa yhteisen metsälenkin. Vastaantulijoita on muutama, mutta siinäkin koiraihmiset ovat oppineet pitämään remmin mittaiset etäisyydet. Koirilla ei ole rajoituksia. Ei ainakaan vielä. Metsä rauhoittaa. Luonto on lähellä. Elämä jatkuu.

Myös kirjat tarjoavat päivään vaihtelua ja eläviä tarinoita. Mielessä kannattaa muistella mukavia elämän kokemuksia. On aika järjestää valokuvakansiot, piirtää tai maalata. Viikon jokaiselle päivälle tehty ystäväpuhelu virkistää seitsemää ystävää ja vastapuhelu saman verran

Ihmisten liikkumisvapauteen puuttuminen on raju toimenpide. Viisainta on kuitenkin puhaltaa yhteen hiileen ja yrittää selviytyä tässä pelissä hengissä. Tällaista koronapeliä ei ole koskaan vielä pelattu. Vastassa on virus, joka pistää maailman polvilleen ja uhkaa maailman laajuisella lamalla. Mutta me voitamme pelin. Nappuloita voi olla molempien pelaajien tappioina, mutta lopulta pussiin putoaa vahvempikin hyökkääjä.

23.4.2020  Jukka

 

Takaisin Tarinat-sivulle