Toivo kannattelee elämää, se antaa suuntaa ja luo tulevaisuuden näkymiä, kun tulemme aidosti kohdatuksi. Toivo vapauttaa meitä ja sillä voi olla parantavaa merkitystä kärsimyksen ja kivun keskellä. Tarkastellessamme toiveikkaana tulevaisuuttamme koemme myönteisiä tunteita ja tunteet taas muovaavat käyttäytymistämme. Kysymys ei siis ole vähäpätöisestä asiasta.
Kohdatessamme vaikeuksiin joutuneita ihmisiä, tarvitsemme toivoa, sillä muuten kohtaamisessa puhaltavat kylmät tuulet ja tuen hakija kokee jääneensä ilman ymmärtäjää.
Toivo oli läsnä myös sen nuoren miehen askelissa, joka käveli keskustasta Pansion Me-talolle työllisyyskoordinaattoria tapaamaan, kun bussilippuun ei ollut varaa. Matka ei hänen kohdallaan ollut turha, hän tuli kohdatuksi ja kuulluksi.
Mitäpä jos Pansion Me-talon kaltainen toiminta löytyisikin kaikkien turkulaisten lähiöiden sydämestä, sykkien elämää, antaen turvaa ja kohtaamisen mahdollisuuksia, toivoa?
Tiedetään, että ihmisen aivojen peilisolut eivät aktivoidu digimaailmassa, josta monipuoliset palvelumme yhä enemmän löytyvät. Myöskään puhelimitse tapahtuva neuvonta ja ohjaus eivät saa näitä herkkiä toimintojamme käyntiin, vaan tarvitaan ihmisiä, joiden kanssa on mahdollisuus syventyä keskusteluun.
Toivoon liittyy mielestäni myös jotakin suurempaa ja tuntematonta. Toivo on läsnä ihmisten kohtaamisessa, se näkyy ilmeissä kasvojen kirkastumisena ja kareilee joskus suupielissä, hymyn tapaisena. Toivo ei ole määräiltävissä ja tämä tekee työstämme ihmisten auttajina ajoittain vaikeaa, mutta onnistuneen vuorovaikutuksen seurauksena se aina vain syntyy, kuin tyhjästä.
Kolmannen sektorin tekemä työ ja sitä kautta tuhansien vapaaehtoisten työpanos on murroksessa. Toimintojen kehittämisen ja jatkuvuuden eteen on tehtävä hartiavoimin töitä sillä myös tekijät voivat uupua. Hekin tarvitsevat rohkaisua ja toivon näkökulmia jaksaakseen.
Minulla oli vuosia sitten mahdollisuus työskennellä Raumalla paikassa, jonka nimi oli Toivontalo. Siellä kohdattiin ns. toivottomia tapauksia ja sinne tultiin silloin, kun ei ollut asuntoa ja usein suoraan vankilasta. Muovikassissa oli koko omaisuus.
Toivontalolla opin ymmärtämään toiveikkaan ilmapiirin ja aidon vuorovaikutuksen merkityksen asiakastyössä. Tätä havaintoa olen saanut käyttää hyväkseni myös Turussa kehittäessämme Fingerroos-säätiön työtä ylisukupolvisen työotteen avulla Me-talolla ja muissa toimipisteissämme.
Toivottomia tapauksia ei ole.
Oikein Hyvää joulua ja kiitokset kuluneesta vuodesta!
Ulla-Maija Nikula
toimitusjohtaja
Fingerroosin säätiö
