Skip to main content
Tarinat

Elokuvailta vuonna 1959

On syyskuun loppua ja minulla perunannostovapaa. Olen 15-vuotias ja Fammun kanssa puolukoita keräämässä maalla. Asumme pienessä mökissä järven rannalla, kaukana muusta asutuksesta ja sankan metsän ympäröimänä. Öljylampun valossa illat tuntuvat kovin pitkiltä. Kyläkeskuksen tolpassa oli ilmoitus elukuvasta, Suomifilmistä. Saan Fammulta luvan mennä Seurojentalolle 2,5 km:n päähän.

Matka sujuu välillä juosten mukavasti. Elokuva kestää n. kaksi tuntia ja ilta on muuttunut yöksi. Ympärillä on täysi pimeys, ei tähtiä, ei kuuta. Hätäännyn, etn osaisi takaisin mökille. Kukaan ei lähde kanssani samaan suuntaan. Kukaan vähäisestä yleisöstä ei ole tuttu. Jostain kuitenkin ilmestyy isokokoinen mies, jota en tunne. Hän selvästi tuntee minut ja ehdottaa yhteistä kotimatkaa. Kyllikki Saaren murha on ollut vastikään yleisenä puheenaiheena.  En voi muuta kuin suostua. Hänellä on pyörä, mutta siinä ei ole valoa. Säkkipimeässä ei myöskään voisi ajaa. Hän on varmaan tehnyt tätä taivalta näissä olosuhteissa useasti, koska pärjää hyvin. Hän kertoo olevansa Antti pienestä 12-lapsisesta torpasta kylätietä eteenpäin, lapsikatraan keskivaiheilta. Luulen tuntevani Seijan, hänen nuoremman sisarensa, joka käy järvellä uimassa. Kauhulla odotan hetkeä, jolloin joudun siirtymään metsäpolulle ja selviytymään päivälläkin pelottavasta korpitaipaleesta. On niin pimeää, että on aivan sama pitääkö silmiä auki vai kiinni.

Antti kaataa pyörän ja etsii polun päätä. Arvaan jatkavani siitä yksin, mutta ei. Hän kulkee edellä ja huitoo käsillään. Kyllikki Saari käy mielessäni. Monien kompastelujen ja kuusenraapimien jälkeen tuo taival 500 m on ohi. Mökin ikkunasta loistaa öljylampun valo, Antti kääntyy takaisin. Hänellä on sama vielä edessä.

Mökissä on lämmintä ja suloista. Fammu on kuivannut vehnäkorppuja samalla kun on pitänyt tulta hellassa. Hän ei kysy miten selvisin matkasta, enkä minä kerro. Fammua kiinnostaa vain elokuva. Ehkä paikkakunnalla syntyneenä ja nuoruutensakin viettäneenä asia oli arkipäivää.

Olen hyvin kiitollinen Antille, joka näki hätäni ja josta jälkeenpäin kuulin, että hän oli minua viisi vuotta vanhempi, sotaväen käynyt sydämen sivistynyt mies. Antista tuli poliisi ja perusti perheen kansakoulun opettajan kanssa. Tämänkö takia olen aina pitänyt Antti-nimestä, eikö Koskelassakin ollut Antti, kunnon mies hänkin. Olisin halunnut kiittää, mutta miten se olisi käynyt?

Jos Antti tämän lukee, hän kyllä tunnistaa tapauksen. Kiitän häntä sydämeni pohjasta ja kerron kunnioitukseni.

Leena Turusta.