Skip to main content

Mä oon Pansion Me-talon isäntä. Siinä on jotain selkeyttä ja suoraviivaisuutta; ”jahas, okei, selvä” kuuluu usein takaisin, kun esittelen itseni. Isännän titteli on jostain vanhasta maailmasta revitty mandaatti. Se on myös mielentila ottaa talo haltuun ja sanoa: ”Mä muuten isännöin täällä, tervetuloa!” Kun mä isännöin iltoja kotonani, niin totta hitossa pidän huolta siitä, että kaikki viihtyvät ja tarjoilu pelaa. Me-talo onkin lukemattomille ihmisille kuin toinen koti. Täällä työntekijät eivät voi hiipiä seiniä pitkin, moikata kävijöitä hiljaisesti sohvalta kännykkää tuijottaen. Mikä se sellainen koti olisi.

Tartu hetkeen

Tässä tilassa täytyy olla jonkin sortin kotikutoinen mustekala, nähdä ja reagoida kaikkeen. Jokaisen pitäisi tuntea olonsa heti tervetulleeksi, kun astuu ovesta sisään. Se on sellaista nuoren Matlockin ketteryyttä havaita ja tarttua kiinni, mutta ilman mitään oikeussalin temppuja. Eikä tässä myydä mitään. Lämmin tervehtiminen ja hymy heti ovella kantaa jo pitkälle tässä maailman ajassa.

Hymy on hyvä alku, mutta ei vielä riitä. Sitten meidän pitäisi kohdata aidosti kahvipöydän toiselle puolelle rojahtanut ihminen. Ja nyt päästään ytimeen. Aito kohtaaminen on mielestäni jakamista; ajatusten, mielipiteiden ja tunteiden. Me ei voida turvautua johonkin ulkoa opitun ammattiroolin taakse Me-talon kävijöiden kanssa.

Moka on lahja

Mä olen täysin oma itseni, kun juttelen ihmisten kanssa Me-talolla, en tiedä mitään toista tapaa. En mä nyt kotiosoitettani ja kaikkia yksityisasioitani megafoniin huuda, mutta sen mä tiedän, että meidän kävijät ei halua jutella minkään virkailijan kanssa, ne haluaa heijastaa omia ajatuksiaan jonkin luotettavan oloisen ihmisen kanssa. En tiedä olenko isältäni oppinut mokaamisen jalon taidon, mutta tuppaan usein jakamaan kävijöiden kanssa omia mokiani. Siihen ainakin voi kaikki samaistua, me kaikki mokaillaan koko ajan!

Ystävällisyyttä yksityisen ulkopuolelle

No en mä aina mene huumori päällä ovelle kohtaamaan ihmisiä. Joskus hillitympi vaihde on tarpeen. Sanon usein harjoittelijoille, että jos et mitään muuta keksi, niin kysy mitä kuuluu. Se usein pysähdyttää kirjaimellisesti ohikulkijat: ”Ai, mitä mulle kuuluu, no kaikenlaista…”. Mitä kuuluu -kysymys alkaa olla katoavaa kansanperinnettä, joka usein aidataan vain yksityistilaamme, mutta kuuluu meidän kaikkien jaettavaksi. Yhtä lailla empatia ja lähimmäisenrakkaus eivät kulu puhki, jos jaamme niitä yksityistilan ulkopuolella.

Jos ajattelemmekin Me-taloja siis yhteisinä koteina, niin sellaisella pienellä mielen nyrjäytyksellä oivallamme, että jokainen pitäisi ottaa vastaan Me-talolla kuin ystävä, naapuri, sisko, veli, serkku tai vaikka kaukainen sukulainen. Se ei millään tavalla horjuta omaa ammatillista identiteettiä, jos siinä samalla kahvin ääressä kerrot mitä jääkiekkojoukkuetta kannatat tai pohjaan palanneesta puurosta sinä aamuna. He haluavat puhua ihmiselle, jonka kanssa vaihtaa kuulumisia ja jakaa asioita.

Jos me nähdään ihmiset vain diagnooseina, tilastoina, kohderyhminä, niin sellaisina ne tulevat myös pysymään.

Huono hiuspäivä ei ole kävijöiden syy

Tähän liittyy myös hyvin kriittinen kysymys siitä, miten me työntekijät olemme tilassa. Kaikki sanaton ja sanallinen viestintämme heijastuu tilassa edestakaisin kuin holtittomat pingispallot. Huono hiuspäivä ei ole kävijöiden syy. Olen huomannut, että Me-talolla tunnelmat vaihtuvat tiuhaan sekä työntekijöillä että kävijöillä. Huippuharjoittelijat (joita on onneksemme ollut paljon) pystyvät aistimaan mikä Me-talolla on just nyt fiilis, mitä nyt kannattaa tehdä, mennäkö ulos koko sakin kanssa tai vetääkö hihasta jotain apean oloista lasta ja pyytää juttunurkkaan rauhassa juttelemaan.

Ei se helppoa ole

Voi kuulostaa siltä, että puhun nyt jostain uber-ihmisistä, joilla on rajaton kärsivällisyys ja empatiakyky. Ei me koneita olla, mutta jos me ei osata eikä haluta kohdata aidosti meidän kävijöitä, niin mitä hyötyä tästä Me-talosta sitten on.

Eihän se helppoa ole. Välillä lapsia tulee kuin liukuhihnalla sisään, aikuisia kokoontuu kahvinpöydän ääreen viimeistä tuolia myöten, ja jokainen täytyy kohdata. Mutta se on meidän tehtävä.

Me-maailmaa rakentamassa 

Loppujen lopuksi kävijöitä ei kiinnosta niinkään mitä täällä tapahtuu, vaan kenet he täällä tapaavat. Se on ihan se ja sama mitä toimintaa ja palveluita täällä on, jos työntekijät täällä eivät halua kohdata ihmisiä. Me-maailman rakentaminen on hiton työlästä ja palkitsevaa. Tai nyt kun asiaa mietin, Me-maailmaa rakentuu jakamalla, yksi kohtaaminen kerrallaan.

Miika Neulaniemi
Isäntä
Me-talo Turku
(julkaistu mesaatio.fi -sivulla 23.5.2018)