Category

Blogi

Jos saisimme kaikille toivoa.

By | Ajankohtaista, Blogi

Toivo kannattelee elämää, se antaa suuntaa ja luo tulevaisuuden näkymiä, kun tulemme aidosti kohdatuksi. Toivo vapauttaa meitä ja sillä voi olla parantavaa merkitystä kärsimyksen ja kivun keskellä. Tarkastellessamme toiveikkaana tulevaisuuttamme koemme myönteisiä tunteita ja tunteet taas muovaavat käyttäytymistämme. Kysymys ei siis ole vähäpätöisestä asiasta.

Kohdatessamme vaikeuksiin joutuneita ihmisiä, tarvitsemme toivoa, sillä muuten kohtaamisessa puhaltavat kylmät tuulet ja tuen hakija kokee jääneensä ilman ymmärtäjää.

Toivo oli läsnä myös sen nuoren miehen askelissa, joka käveli keskustasta Pansion Me-talolle työllisyyskoordinaattoria tapaamaan, kun bussilippuun ei ollut varaa. Matka ei hänen kohdallaan ollut turha, hän tuli kohdatuksi ja kuulluksi.

Mitäpä jos Pansion Me-talon kaltainen toiminta löytyisikin kaikkien turkulaisten lähiöiden sydämestä, sykkien elämää, antaen turvaa ja kohtaamisen mahdollisuuksia, toivoa?

Tiedetään, että ihmisen aivojen peilisolut eivät aktivoidu digimaailmassa, josta monipuoliset palvelumme yhä enemmän löytyvät. Myöskään puhelimitse tapahtuva neuvonta ja ohjaus eivät saa näitä herkkiä toimintojamme käyntiin, vaan tarvitaan ihmisiä, joiden kanssa on mahdollisuus syventyä keskusteluun.

Toivoon liittyy mielestäni myös jotakin suurempaa ja tuntematonta. Toivo on läsnä ihmisten kohtaamisessa, se näkyy ilmeissä kasvojen kirkastumisena ja kareilee joskus suupielissä, hymyn tapaisena. Toivo ei ole määräiltävissä ja tämä tekee työstämme ihmisten auttajina ajoittain vaikeaa, mutta onnistuneen vuorovaikutuksen seurauksena se aina vain syntyy, kuin tyhjästä.

Kolmannen sektorin tekemä työ ja sitä kautta tuhansien vapaaehtoisten työpanos on murroksessa. Toimintojen kehittämisen ja jatkuvuuden eteen on tehtävä hartiavoimin töitä sillä myös tekijät voivat uupua. Hekin tarvitsevat rohkaisua ja toivon näkökulmia jaksaakseen.

Minulla oli vuosia sitten mahdollisuus työskennellä Raumalla paikassa, jonka nimi oli Toivontalo. Siellä kohdattiin ns. toivottomia tapauksia ja sinne tultiin silloin, kun ei ollut asuntoa ja usein suoraan vankilasta. Muovikassissa oli koko omaisuus.

Toivontalolla opin ymmärtämään toiveikkaan ilmapiirin ja aidon vuorovaikutuksen merkityksen asiakastyössä. Tätä havaintoa olen saanut käyttää hyväkseni myös Turussa kehittäessämme Fingerroos-säätiön työtä ylisukupolvisen työotteen avulla Me-talolla ja muissa toimipisteissämme.

Toivottomia tapauksia ei ole.

Oikein Hyvää joulua ja kiitokset kuluneesta vuodesta!  

 

Ulla-Maija Nikula

toimitusjohtaja

Fingerroosin säätiö

Jos saisimme kaikille toivoa.

Löytävä työ kohtaa ja neuvoo

By | Ajankohtaista, Blogi

Löytävä vanhustyö on toiminut Turussa vuodesta 2014 lähtien. Alun perin hankkeena lähtenyt toimintamalli on vakiintunut osaksi turkulaisten ikääntyneiden palveluverkostoa.  Löytävä työ on tavoittanut ja kohdannut satoja ikäihmisiä toimintavuosiensa aikana. Löytävästä työstä on syntynyt erilaisia asiakastarinoita. Tässä kolme erilaista tarinaa:

Tarina 1.

”Yksinäinen ja yli kuusikymppinen mies tulee asiakkaaksi vieroitushoitoyksiköstä. Elämänhallinta on pitkään ollut rempallaan. Koti on siivoton ja hygieniasta Eero ei jaksa huolehtia. Lapsiin välit ovat poikki ja ainoa lähiomainen on sisko, joka pitää yhteyttä puhelimitse. Eero on luonteeltaan kiltti ja helposti vietävissä. Keskittymiskyky on huono ja uusien asioiden omaksuminen on vaikeaa ja hän kääntää keskustelut mielellään menneisyyteen, jolloin asiat olivat paremmin. Luotto ihmisiin on mennyt ja ”ystävät” ovat jääneet lähiöbaariin, mihin Eero ei enää kykene omatoimisesti menemään.

Luottamuksen herättelyyn menee aikaa usealla kotikäynnillä. Eero kieltäytyy systemaattisesti kaikesta avusta, jota hänelle tarjotaan vetoamalla kavereiden apuun ja itsenäiseen selviytymiseen.  Kotona pidetään kaksi verkostopalaveria. Ensimmäisessä mukana sosiaalityöntekijä ja kotihoito ja toisessa siivouspalveluntuottaja. Löytävät käyvät asiakkaan pyynnöstä hänen kanssaan lääkärissä. Esille tulleita asioita selkiytetään ja niitä käydään asiakkaan kanssa läpi useita kertoja.

Löytävien käyttämät menetelmät: luottamuksen herättely, motivointi, asioiden jäsentäminen ja selkiyttäminen, verkostopalaveri, saattaminen palveluiden piiriin. Eero kiinnittyi päihdeongelmien kanssa tasapainoilevien vertaistuelliseen ryhmään nopeasti. Parin käyntikerran jälkeen hänessä tapahtuvaa muutosta on jo havaittavissa. Viikko on rytmittynyt ryhmään menemisen ja siivouspalvelun myötä. Hygieniasta huolehtiminen on parantunut nyt kun on tullut syy miksi käydä esim. suihkussa. Luottamus ihmisiin on lisääntynyt ja pinttyneet ennakkoluulot viranomaisia kohtaan ovat vähentyneet. Sosiaaliset taidot ovat myös vähitellen kehittyneet, kun on päässyt niitä käyttämään. Asiakkuuden kokonaisaika oli n. 5 kuukautta. Asiakkaan nimi on tarinaan muutettu.”

Tarina 2.

”Pariskunta, josta nainen ohjautuu vanhuspsykiatrialta löytäville. Lähettävällä sairaanhoitajalla on huoli vaimon mielialasta ja muistisairaudesta sekä arjen hallinnasta. Puolison aivoinfarkti vie autoilun kokonaan ja sosiaalinen toiminta kapeutuu.  Kotikäynnillä löytävät havaitsevat, että miehen kognitiiviset taidot ovat heikentyneet aivotapahtuman jälkeen ja hänestäkin tulee löytävien asiakas. Pariskunta ei kuitenkaan täytä kotihoidon kriteereitä.

Löytävä järjesti tapaamisen pariskunnan ja omaisen kanssa, jossa omainen sai neuvoja ja ohjeita, kuinka auttaa ja tukea vanhempia jatkossa. Löytävän työn ansiosta pariskunta sai heille oikeutetut ja jo myönnetyt tukipalvelut, jotka he olisivat jättäneet kenties huomioimatta. Heille oli myönnetty tulkki, puheterapia, muistipäiväkuntoutus sekä suositeltu sopeutumisvalmennuskurssia. He eivät itsenäisesti kyenneet hakemaan tai ottamaan niitä käyttöön, myös vanhempien ja omaisen suhde lähentyi.  Interventio oli oikeanaikainen.”

Tarina 3.

”Ohikulkija tekee tuntemastaan yksinäisestä eläkeläisestä huoli-ilmoituksen Löytävien toimistolla. Löytävät tekevät asiakkaan luo käynnin ja pääsevät vain ovelle keskustelemaan asiakkaan kanssa hienovaraisesti ja tästä alkaa luottamuksen rakentaminen. Sovitaan uusi tapaamisaika asiakkaan kotiin. Päästään viikon päästä uudelleen asiakkaan eteiseen juttelemaan. Ilmenee, että on asiakas ahdistunut mielenterveyskuntoutuja, jolla epäilyjä ja harhaluuloja. Asiakas ei halua ottaa palveluja vastaan, eikä tiedosta omaa vaikeaa tilannettaan eikä tiedä oikeuksistaan. Hänellä on paljon sairauksia, eikä pysty itsenäisesti etenemään asioissa. Löytävät selkeyttävät yhdessä asiakkaan kanssa asumisen tilannetta.

Lankapuhelin ei toiminut kunnolla. Saatiin asiakkaalle yhdessä ostettua matkapuhelin ja opastettiin sen käyttöä. Asiakas on saamassa häädön asunnosta. Löytävät järjestivät verkostopalaverin kiinteistölaitokselle. Saatiin keskusteltua häädölle lisäaikaa, jotta edetään asiakkaan tahtisesti. Asiakkaalla on myös fyysisiä kiputiloja. Löytävät saattoivat lääkäriin ja terveydentilan arviointiin Kaupungin geriatriselle poliklinikalle. Luottamuksellisen suhteen ansiosta ja pehmittelyn jälkeen saatiin asiakas kotihoidon asiakkuuden piiriin. Asiakas suostuu tapaamaan kotisairaanhoitajan. Kaupungin kotihoito järjesti asiakkaalle hätäasunnon palvelukeskuksesta. Asiakas lupautui mennä tutustumaan palvelukeskukseen. Löytävät jäivät taka-alalle.”

Löytävä vanhustyö jatkaa toimintaansa Turussa ja Vakka-Suomessa vuonna 2019.

Ei kysyvä ihmiseltä eksy

By | Ajankohtaista, Blogi

Mä oon Pansion Me-talon isäntä. Siinä on jotain selkeyttä ja suoraviivaisuutta; ”jahas, okei, selvä” kuuluu usein takaisin, kun esittelen itseni. Isännän titteli on jostain vanhasta maailmasta revitty mandaatti. Se on myös mielentila ottaa talo haltuun ja sanoa: ”Mä muuten isännöin täällä, tervetuloa!” Kun mä isännöin iltoja kotonani, niin totta hitossa pidän huolta siitä, että kaikki viihtyvät ja tarjoilu pelaa. Me-talo onkin lukemattomille ihmisille kuin toinen koti. Täällä työntekijät eivät voi hiipiä seiniä pitkin, moikata kävijöitä hiljaisesti sohvalta kännykkää tuijottaen. Mikä se sellainen koti olisi.

Tartu hetkeen

Tässä tilassa täytyy olla jonkin sortin kotikutoinen mustekala, nähdä ja reagoida kaikkeen. Jokaisen pitäisi tuntea olonsa heti tervetulleeksi, kun astuu ovesta sisään. Se on sellaista nuoren Matlockin ketteryyttä havaita ja tarttua kiinni, mutta ilman mitään oikeussalin temppuja. Eikä tässä myydä mitään. Lämmin tervehtiminen ja hymy heti ovella kantaa jo pitkälle tässä maailman ajassa.

Hymy on hyvä alku, mutta ei vielä riitä. Sitten meidän pitäisi kohdata aidosti kahvipöydän toiselle puolelle rojahtanut ihminen. Ja nyt päästään ytimeen. Aito kohtaaminen on mielestäni jakamista; ajatusten, mielipiteiden ja tunteiden. Me ei voida turvautua johonkin ulkoa opitun ammattiroolin taakse Me-talon kävijöiden kanssa.

Moka on lahja

Mä olen täysin oma itseni, kun juttelen ihmisten kanssa Me-talolla, en tiedä mitään toista tapaa. En mä nyt kotiosoitettani ja kaikkia yksityisasioitani megafoniin huuda, mutta sen mä tiedän, että meidän kävijät ei halua jutella minkään virkailijan kanssa, ne haluaa heijastaa omia ajatuksiaan jonkin luotettavan oloisen ihmisen kanssa. En tiedä olenko isältäni oppinut mokaamisen jalon taidon, mutta tuppaan usein jakamaan kävijöiden kanssa omia mokiani. Siihen ainakin voi kaikki samaistua, me kaikki mokaillaan koko ajan!

Ystävällisyyttä yksityisen ulkopuolelle

No en mä aina mene huumori päällä ovelle kohtaamaan ihmisiä. Joskus hillitympi vaihde on tarpeen. Sanon usein harjoittelijoille, että jos et mitään muuta keksi, niin kysy mitä kuuluu. Se usein pysähdyttää kirjaimellisesti ohikulkijat: ”Ai, mitä mulle kuuluu, no kaikenlaista…”. Mitä kuuluu -kysymys alkaa olla katoavaa kansanperinnettä, joka usein aidataan vain yksityistilaamme, mutta kuuluu meidän kaikkien jaettavaksi. Yhtä lailla empatia ja lähimmäisenrakkaus eivät kulu puhki, jos jaamme niitä yksityistilan ulkopuolella.

Jos ajattelemmekin Me-taloja siis yhteisinä koteina, niin sellaisella pienellä mielen nyrjäytyksellä oivallamme, että jokainen pitäisi ottaa vastaan Me-talolla kuin ystävä, naapuri, sisko, veli, serkku tai vaikka kaukainen sukulainen. Se ei millään tavalla horjuta omaa ammatillista identiteettiä, jos siinä samalla kahvin ääressä kerrot mitä jääkiekkojoukkuetta kannatat tai pohjaan palanneesta puurosta sinä aamuna. He haluavat puhua ihmiselle, jonka kanssa vaihtaa kuulumisia ja jakaa asioita.

Jos me nähdään ihmiset vain diagnooseina, tilastoina, kohderyhminä, niin sellaisina ne tulevat myös pysymään.

Huono hiuspäivä ei ole kävijöiden syy

Tähän liittyy myös hyvin kriittinen kysymys siitä, miten me työntekijät olemme tilassa. Kaikki sanaton ja sanallinen viestintämme heijastuu tilassa edestakaisin kuin holtittomat pingispallot. Huono hiuspäivä ei ole kävijöiden syy. Olen huomannut, että Me-talolla tunnelmat vaihtuvat tiuhaan sekä työntekijöillä että kävijöillä. Huippuharjoittelijat (joita on onneksemme ollut paljon) pystyvät aistimaan mikä Me-talolla on just nyt fiilis, mitä nyt kannattaa tehdä, mennäkö ulos koko sakin kanssa tai vetääkö hihasta jotain apean oloista lasta ja pyytää juttunurkkaan rauhassa juttelemaan.

Ei se helppoa ole

Voi kuulostaa siltä, että puhun nyt jostain uber-ihmisistä, joilla on rajaton kärsivällisyys ja empatiakyky. Ei me koneita olla, mutta jos me ei osata eikä haluta kohdata aidosti meidän kävijöitä, niin mitä hyötyä tästä Me-talosta sitten on.

Eihän se helppoa ole. Välillä lapsia tulee kuin liukuhihnalla sisään, aikuisia kokoontuu kahvinpöydän ääreen viimeistä tuolia myöten, ja jokainen täytyy kohdata. Mutta se on meidän tehtävä.

Me-maailmaa rakentamassa 

Loppujen lopuksi kävijöitä ei kiinnosta niinkään mitä täällä tapahtuu, vaan kenet he täällä tapaavat. Se on ihan se ja sama mitä toimintaa ja palveluita täällä on, jos työntekijät täällä eivät halua kohdata ihmisiä. Me-maailman rakentaminen on hiton työlästä ja palkitsevaa. Tai nyt kun asiaa mietin, Me-maailmaa rakentuu jakamalla, yksi kohtaaminen kerrallaan.

Miika Neulaniemi
Isäntä
Me-talo Turku
(julkaistu mesaatio.fi -sivulla 23.5.2018)